Pidin alla olevan puheenvuoron Vihreiden puoluevaltuuskunnan kokouksessa Helsingissä 21.11.2021

Sisältövaroitus: puheenvuoro käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa

Ensi viikolla Suomen kansallinen väkivaltaobservatorio järjestää Valoa ei väkivaltaa -kampanjan jossa puolustetaan naisten ihmisoikeuksia, ruumiillista koskemattomuutta ja oikeutta väkivallattomaan elämään. Se huipentuu torstaina 25.11. naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä, jolloin alkavat myös UN Womenin Oranssin päivät, jotka päättyvät ihmisoikeuksien päivänä 10.12. Oranssien päivien aikana valaistaan monia rakennuksia oranssiksi merkiksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

Väkivalta ja häirintä ovat sukupuolittuneita ilmiöitä. Naisiin kohdistuva väkivalta on valtava ongelma niin Suomessa kuin maailmalla.

Naisiin kohdistuvia väkivallan muotoja ovat seksuaalinen väkivalta, pari- ja lähisuhdeväkivalta, henkinen väkivalta, vainoaminen, kunniaan liittyvä väkivalta, pakkoavioliitot, naisten sukuelinten silpominen, pakkoabortit, pakkosterilisaatiot sekä seksuaalisessa hyväksikäyttötarkoituksessa tehty ihmiskauppa. Se on siis hyvin moninaista

Sen taustalla ovat epäoikeudenmukaiset valtasuhteet ja sitä tapahtuu kaikissa sosiaaliluokissa, minkä takia se on erityisen laajalle levinnyt ihmisoikeusongelma. Suomalaiset naiset kokevat väkivaltaa huomattavasti enemmän kuin EU-maissa asuvat naiset keskimäärin. Seksuaalirikokset ovat lisääntyneet koko 2000-luvun ja joka kolmas nainen maailmassa on kohdannut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa.

Naisiin kohdistuva väkivalta on juurtunut syvälle yhteiskuntaamme. Siksi sitä pitää torjua myös kasvatuksessa.

Naisiin kohdistuva väkivalta on syrjintää sukupuolen perusteella. Väkivallan pelko kaventaa naisten elämää, loukkaa itsemääräämisoikeutta ja heikentää osallistumisen mahdollisuuksia yhteiskunnassa.

Myös vähemmistötausta altistaa väkivallalle. vammaiset naiset ja ulkomaalaistaustaiset naiset kokevat väkivaltaa 2‒3 kertaa enemmän kuin valtaväestön naiset.

Jotta naisiin kohdistuvan väkivallan muotoja tunnistetaan ja naisia voidaan auttaa, tarvitaan toimintatapoja, -ohjelmia sekä tietoisuuden lisäämistä. Mutta erityisesti tarvitaan väkivallan ennaltaehkäisyä, väkivaltaa kohdanneiden tukemista, tilanteen järjestelmällistä seurantaa sekä ammattilaisten lisäkoulutusta. Lisäksi tarvitaan erityistä tukea vähemmistöihin kuuluville naisille ja näiden ryhmien tunnistamista, jotta moninaisten naisten kokema väkivalta voidaan kitkeä maailmasta ja kaikki voisivat elää elämää ilman väkivaltaa.

Siksi väkivallan vastainen työ onkin mitä suurimmassa määrin tasa-arvon edistämistä, missä Vihreiden tulee olla eturintamassa.

Mielipidekirjoitukseni sanomalehti Karjalaisessa 17.11.2021

Sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät vuonna 2022 Pohjois-Karjalan hyvinvointialueelle, jolle valitaan tammikuussa 2022 aluevaltuusto vastaamaan hyvinvointialueen toiminnasta (esimerkiksi palveluiden alueellisesta kattavuudesta) ja taloudesta. Julkisista varoista iso osa menee sosiaali- ja terveyspalveluihin ja ne nähdäänkin usein suurena menoeränä niin kunta- kuin valtion tasollakin. Mutta mitä jos niihin suhtauduttaisiinkin investointeina tulevaisuuteen? Tutkimukset osoittavat, että investoinnit hoivaan tai sosiaaliseen infrastruktuuriin, kuten sosiaaliturvaan, koulutukseen, varhaiskasvatukseen ja vanhuspalveluihin, ovat tehokas tie ulos taantumasta. Tehokkaampi kuin leikkaukset tai perinteiset investoinnit rakennusinfrastruktuuriin.

Perinteisesti palkatonta työtä ei ole huomioitu talouspolitiikassa. Tilastokeskuksen laskelmien mukaan palkattoman työn rahaksi muutettu arvo oli 78,4 miljardia euroa vuonna 2021 ja se olisi kasvattanut bruttokansantuotetta 41 %. Ei ihan pieni summa siis.

Sote-ala on naisvaltainen ja myös palkaton työ on pääasiallisesti naisten vastuulla, siksi tulisikin ymmärtää talouspolitiikan ja sukupuolten tasa-arvon kytkeytyminen toisiinsa. Toimiva talouspolitiikka edellyttää sukupuolten ja muiden yhteiskunnallisten erojen huomioimista.

Julkisten investointien määritelmää on mahdollista muuttaa siten, että investoinnit sosiaaliseen infrastuktuuriin nähdään niiden osana. Näin voisi olla mahdollista muuttaa käsitys julkisista hoivapalveluista, niiden työntekijöistä sekä opettajista ja varhaiskasvatuksen henkilökunnasta pelkkänä menoeränä. Se saattaisi jopa lisätä heidän laajempaa arvostustaan yhteiskunnassa, minkä he ehdottomasti ansaitsevat.

Talouspolitiikka ei ole arvoista vapaata ja siksi sen takana olevat oletukset, ideologiat ja intressit on tehtävä näkyviksi ja niistä tulee keskustella laajasti. Talous tulee nähdä ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin edistämisen välineenä, ei itseisarvona.